Tapaus Halla-aho ja miesten moninaistuminen

Vanhassa valtio-opin
pääsykoekirjassa todettiin, että jokainen teknologia luo oman
poliitikkotyyppinsä: Adolf Hitler oli radioaikakauden tuotte ja
olisi näyttänyt naurettavalta televisiossa, John F. Kennedyn tai
Mauno Koiviston suosio taasen perustui nimenomaan heidän rentoihin
televisioesiintymisiinsä.

 

Internet-aikakausi
luo oman poliitikkotyyppinsä.

 

Samoin näyttää
olevan mieskuvan kanssa.

 

Urheilu on
perinteisesti ollut keskeinen instrumentti miespoliitikolle lunastaa
potentiaalisten äänestäjiensä edessä miehuus, ja nousta
eduskuntaan. Monella suomalaisella miespoliitikolla on
urheilijatausta, entisenä huippu-urheilijana ja/tai
urheilujohtajana.

 

Vähintäänkin
poliitikon on täytynyt ilmoittaa kannattavansa jotain valioliigan
jalkapallojoukkuetta, mieshuorata, todistaakseen mieheytensä toisille miehille (ja
itselleen).

 

Armeija on Suomessa
ollut niin ikään keskeinen mieheyden todistamisen ja miesten
välisten homososiaalisten verkostojen luomisen paikka. Sen ansiosta
suomalaisilla miehillä on ollut enemmän tai vähemmän yhteisesti jaettu
käsitys siitä, mitä on ”oikeanlainen mieheys”.

 

Tämä on
heijastunut siihen, minkälaisia politiikkoja eduskuntaan on
äänestetty.

 

Kevään 2011
eduskuntavaaleissa suomalaisten miesten yhtenäiskulttuuri
pirstaloitui entisestään.

 

Esimerkiksi se, että
yli 15 000 ääntä Helsingissä saaneen Jussi Halla-aho (ps) ei ollut
todistanut mieheyttään käymällä armeijaa ei ollut ongelma hänen
kannattajilleen. Ainoastaan suosikkiturkulaiseni Olavi Mäenpää
piti asiasta meteliä todeten käpykaartilaisen ottamisen
perussuomalaisten listoille lyövän sotaveteraaneja korville.

 

Urheilulliseksikaan
Halla-ahoa ei voi luonnehtia tai ei hänen ruumiillisuuttaan voi
verrata ainakaan Tony Halmeeseen.

 

Kuinka on
mahdollista, että Halla-ahon kaltainen eiralainen nörttihumanisti
valittiin kansanedustajaksi muualta kuin vihreiden listoilta?

 

Mistä se kertoo?

 

Esitän hypoteesin.
Niin sanotut 60-lukulaiset ovat raivanneet tietä sille, että
Halla-ahon kaltainen poliitikko, joka ei todellakaan performoi
perinteistä suomalaista mieskuvaa, on voinut nousta Suomessa
kansanedustajaksi.

 

Spengleriläisesti
voisi sanoa halla-ahoilmiön olevan jatkumoa sille rappiolle, jonka
erkkituomiojat ja muut partaradikaalit aloittivat kultaisella
1960-luvulla.

 

Mutta Erkki
Tuomioajankin täytyi vielä lunastaa mieheys äänestäjien silmissä
olemalla vanhasta diplomaattisuvusta ja miehekkäästi juoksemalla
maraton alle 3 tuntiin (mikä on yli puoli tuntia nopeammin kuin
asiasta enemmän meteliä pitäneen Alexander Stubbin paras aika).

 

Halla-ahon ei ole
enää tarvinnut osoittaa maskuliinisuuttaan noustakseen eduskuntaan
huimalla äänimäärällä. Profeministinä tätä kehitystä lienee
tervehdittävä ilolla?

 

Voisiko Halla-ahoa
ymmärtää miesten moneuden ja monikulttuurisuuden esitaistelijana?

 

Hän ei
kyseenalaista ainoastaan nettikirjoituksillaan suomalaista
yhtenäiskulttuuria kritisoidessaan klassisia porvarillisia
instituutioita (korkeinta oikeutta, eduskunnan arvovaltaa tai
Aamulehteä), vaan hän koko ruumiillisella olemuksellaan kumoaa sen,
mitä on ymmärretty miehuullisuutena niin sanotuissa länsimaissa.

 

Hypoteesini avaisi
myös uuden tulkintahorisontin hänen blogikirjoituksiinsa ja
internet-aikakauden politiikkoihin:

 

Halla-ahon
rasistiset kirjoitukset ilmaisevat internet-yhteisöllisyydellä
muodostettua — lainatakseni psykohistorioitsija Juha Siltalan
käsitettä — korsettiminuutta tilanteessa, jossa yhteisesti jaettu
mieheyden kokemus on tullut mahdottomaksi.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu