Jiri Nieminen ...ja Tampere ei ole mikään Suomen Turku

Amerikan päiväkirjat, osa 2

Rakas päiväkirja, viime viikon torstaina kävin tutkija-aktivisti Jackson Katzin luennolla Fordhamin yliopistossa (jossa muuten Donald Trump opiskeli pari vuotta kiinteistönvälitystä ennen kuin siirtyi suorittamaan tutkinnon loppuun Pennsylvanian yliopistoon).

Katzin teos maskuliinisuudesta Yhdysvaltojen presidentinvaalien kampanjoinnissa kolmen vuoden takaa oli yksi keskeisiä innoittajia sille, miksi nykyisessä tutkimuksessani päädyin vertailemaan suomalaisia ja yhdysvaltalaisia miespoliitikkoja.

Siksi oli hienoa kuin sattumalta päästä hänen yleisöluennolleen parin päivän varoitusajalla.

Niin ikään nykyistä tutkimustani aloittaessa en vielä tiennyt, kuinka ajankohtainen aihe tulisi olemaan – ei tiennyt kuulemma Katzkaan (joka ennen kuin siirtyi käsittelemään maskuliinisuutta amerikkalaisen politiikan kuvastossa ja puheissa, mediassa, oli kirjoittamassa ensimmäisiä seksuaalisen häirinnän vastaista ohjetta Yhdysvaltojen merijalkaväelle sekä tekemässä väkivallan vastaista työtä 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa).

Katzin perusteesissä ei sinänsä ollut mitään uutta politiikan tutkijalle: Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa on aina ollut kyse enemmän tai vähemmän maskuliinisuuden osoittamisesta.

Myös omassa väitöskirjassani sivusin sitä, kuinka homososiaalisuus on keskeisessä asemassa kun miespoliitikko pyrkii luomaan liittosuhteen potentiaalisiin äänestäjiinsä maskuliinisuuden performatiiveilla osana vaalikampanjaa, ja osoittamaan toisten ruhtinaiden olevan feminiinisiä: kykenemättömiä puolustamaan kansakuntaa isällisesti.

Nyt käynnissä olevissa vaalikampanoissa tämä kaikki on ehkä liiankin ilmeistä.

Katzon luento olikin ennen kaikkea historiallinen katsaus siitä, miten tähän on tultu.

Yksinkertaistaen kysymys on Katzin mukaan siitä, että republikaaneilla ei ole mitään annettavaa kouluttamattomille valkoisille työväenluokkaisille miehille talous- ja sosiaalipoliittisesti ajateltuna.

Hienosti sanottuna siirryttiin intressipolitiikasta identiteettipolitiikkaan.

Silti – tai paremminkin juuri sen takia – republikaanit ovat 1970-luvulta lähtien onnistuneet houkuttelemaan yhä enemmän äänestäjikseen kouluttamattomia valkoisia työväenluokkaisia miehiä vetoamalla heidän omanarvontuntoon ja luomalla vastakkainasetteluita (mitä tänä päivänä kutsutaan populismiksi, vaikka itse politiikan tutkijana pitäisin niitä politiikkaan elimellisesti kuuluvana; politiikan suolana, viitaten Carl Schmittin poliittisen käsitteeseen).

Republikaanit ovat nojautuneet populaarin ruhtinaan hahmoon, joka saapuu kylään ja puhdistaa sen rosvoista eli korruptoituneesta poliittisesta eliitistä sekä virkamiehistä, ja ratsastaa auringonlaskuun kansanjoukkojen hurratessa.

Myös Timo Soini valtio-opin pro gradu -tutkielmassaan käsitteli tätä samaa tematiikkaa.

Republikaanien ongelma oli Katzin mukaan vaan siinä, että he itse edustavat par excellence Yhdysvaltojen itärannikon poliittista eliittiä ja ovat käyneet samat murattiliigan huippuyliopistot kuin useimmat demokraattien huippupoliitikot.

Kaiken lisäksi se oli nimenomaan republikaaninen puolue, jonka presidentti etelävaltioita nöyryyttänyt ja orjuuden liittovaltiosta lakkauttanut Abraham Lincoln oli.

Niinpä Katzin mukaan republikaanien presidenttiehdokkaaksi pyrkivän ehdokkaan tärkein ohjenuora on näytellä uskottavasti stetsonpäistä ja flanelipaitaista kansanmiestä, vaikka onkin syntyään itärannikolta ja olisi tottunut ratsatessa käyttämään kypärää ja ratsastusasua, sikäli kun osaa edes ratsastaa (mikä oli kuulemma erinomaisen vaikeaa lännenmiehen stereotypiaa luoneelle ja aristokraattisen kasvatuksen saaneelle John Waynelle, koska hän vihasi hevosia).

Tämä kaikki onnistui niin Ronald Reaganilta kuin nuoremmalta ja vanhemmalta George Bushilta, jopa siinä määrin, että suomalainen valtavirtamedia meni lankaan ja alkoi pitämään heitä oikeasti tyhminä tai hieman yksinkertaisina.

Näin ajateltuna Trumpin valinta republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi ei ollut mitään yllätys. Tosin Katzkin luennossaan myönsi se, että Trump puolusti peniksensä kokoa esivaalien paneelissa viime maaliskuussa, olleen jotain ainutlaatuista verrattuna aikaisempaan kampanjointiin jopa republikaanien esivaaleja ajatellen.

Eräänlainen huipentuma – tai pohjanoteeraus – sekin, totesi Katz luennossaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Mainitsemasi lähteessä on mielenkiintoisena ajankohtaisena yksityiskohtana: "...viime kädessä politiikassa on aina kyse jaottelusta ystäviin ja vihollisiin". Nyt on kovasti oltu huolissaan ilmapiirin kärjistymisestä. Taipumus nähdä suoranaisia vihollisia on juuri sitä kärjistämistä. Viimeaikoina poliittinen keskustelu on ollut hyvin kärjistävää ja sitä käyvät ovat olevinaan huolissaan ilmapiirin kärjistymisestä, mikä sinänsä on jo hieman huvittavaa.

Käyttäjän JiriNieminen kuva
Jiri Nieminen

On tietenkin olemassa muitakin tapoja ymmärtää tai käsitteellistää politiikka, mutta tuo jaottelu ystävän ja vihollisen välillä on ihan kiva. Tietenkin intensiivisyyden aste vaihtelee. Schmittin mukaan politiikasta tekee politiikan nimenomaan sodan mahdollisuus. Mutta yleensä vastakkainasettelu on lievempää, sitä käydään parlamentaarisesti eduskunnassa (tai kunnanvaltuustoissa jne.) väittelemällä ja tekemällä lehmänkauppoja.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Siinä näyttää pärjäävän kovapintaisimmat pelurit. Todellisuudessa ystävät ja viholliset joutuvat neuvottelemaan ja hakemaan yhteisen ratkaisun, jos siinä on liian kärjistynyt asetelma, silloin on niitä jotka näkevät tilanteessa uhan kasvojen menettämiselle. Olen ihmetellyt kun olen jonkin verran ollut mukana paikallistasolla puolueen politiikassa, miten ihmisten on oikeasti vaikeaa lähteä neuvottelemaan. Herkästi syntyy pattitilanteita, ehkä se on vain kokemattomuutta. Sovitteleva ja kasvojenmenettämistilanteita välttelevä politiikantekotyyli on yllättävän hankalaa. Vaaleissa menestyminen ei edellytä todellista neuvottelutaitoa.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin Vastaus kommenttiin #3

Jollakin tapaa asioiden kärjistymistä olen alkanut ymmärtämään vinoumien kautta.

Kognitiivinen vinouma
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitiivinen_vinouma

Käyttäjän maxjussila kuva
Max Jussila

"Aristokraattisen kasvatuksen saanut" Glendalessa Kaliforniassa apteekissa töissä olleen isän poika Marion Morrison a.k.a John Wayne???

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset