Jiri Nieminen ...ja Tampere ei ole mikään Suomen Turku

Uusmarxilaisuus onkin uusnietzscheläisyytä ja uushegeliläisyyttä?

Teesi: keskustelu vähemmistöjen oikeuksista, identiteettipolitiikasta ja kulttuurisesta appropriaatiosta on uusmarxilaisuutta. Kun Neuvostoliitto romahti ja jo hieman ennen sitä eurooppalainen älymystö kiinnostui ranskalaisista poststrukturalistifilosofeista ja alkoi ajamaan omaa salaista agendaansa, mikä ilmenee vaikkapa sukupuolineutraalina avioliittolakina jne.

Yllä on kuvattu väite, johon ei voi olla törmäämättä, jos on viettänyt aikaa Hommafoorumia selaillen tai seurannut keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista herätyskristillisissä piireissä.

Antiteesi: muuten mielenkiintoinen ajatuskuvio, mutta käytännöllistä filosofiaa ja valtio-oppia lukeneet osaavat heti huomauttaa kaikenmaailman humanisteille, että Karl Marx ei kirjoittanut identiteettipolitiikasta ja poststrukturalistien suhde Marxiin on vähintäänkin problemaattinen.

Ajatus identiteettipolitiikasta tai vaikkapa sukupuolineutraalista avioliittolaista yhteiskunnallisesti merkittävänä kysymyksenä polveutuu enemmänkin porvarillisena filosofina tunnetun G. W. F. Hegelin myöhäisemmistä tulkinnoista (joihin taasen on vaikuttanut välillisesti ennen kaikkea Edmund Husserl ja natsipuolueenkin – tämä aina muistetaan – jäsenenä ollut Martin Heidegger).

Tässä tulkinnassa hegeliläisen politiikan keskiössä ovat identiteetti ja ennen kaikkea tunnistaminen ja tunnustaminen: historia loppuu siihen kun kaikki mahdolliset identiteettit on tunnistettu ja tunnustettu kaikista mahdollisista näkökulmista. Absoluuttinen henki – J. V. Snellmannin käsittein kansallishenki – tulee täydellisen tietoiseksi itsestään. 

Avioliitosta pyhän porvarillisen perheen perusyksikkönä on tullut viimeaikaisessa keskustelussa hegeliläisittäin ilmaistuna tunnistamisen ja tunnustamisen instrumentti absoluuttiselle eli kansalliselle hengelle, viimeksi tätä asiaa käsiteltiin kirkollisekokouksessa.

Tällaisessa ajattelussa on hyvin vähän tilaa sen enempää uudelle kuin vanhalle Marxille.

Niin ikään merkittäviempien ranskalaisten poststrukturalistien ajatteluun Marxia ja Hegeliäkin enemmän on vaikuttanut kolmas saksalainen 1800-luvulla elänyt filosofi: Friedrich Nietzsche. Hänen kuuluisin teos lienee Moraalin alkuperästä.

Siinä Nietzsche mm. esittää, että siirtymä ruumiillisista ja kostoon perustuvista rangaistuksista vapausrangaistuksiin, jotka perustuvat ihmisen omantunnon – Sigmund Freud yhdisti tämän sittemmin yliminään – kolkuttamiseen hänen tehdessään väärin, on nuori keksintö.

Ranskalaisista viime vuosisadan filosofeista Michel Foucault kirjoitti tämän ajatuksen innoittaman teoksen Tarkkailla ja rangaista yhdistäen 1700-luvulla syntyneen ajan ja tilan kategorioihin säätelyyn perustuneen vankilalaitoksen modernin vallankäytön prototyypiksi.

Foucault’n väite oli, että liberalismi perustuu kansalaisten normalisoinnille ja kurinpdiolle, mikä täydellistyy kansalaisten itsekontrollisssa tietyssä tilassa ja ajassa (esim. työpaikalla).

Valtion tai yrityksen ei tarvitse tuhlata resursseja kurinpitoon kun kansalaiset harjoittavat itsesensuuria. He tekevät itse itsensä kuuliaisiksi ja hyödyllisiksi kuin huomaamattaan.

Marxilta tunnetusti puuttui valtioteoria ja on yritelmiä Foucault’n avulla ymmärtää marxilaisessa hengessä (sic) porvarillisen valtion toimintaa Nietzscheltä polveutuvilla ajatuksilla. Mutta nämä ovat jääneet enemmän tai vähemmän yritelmiksi, ja joka tapauksessa yllä kuvattu vallankäyttö on enemmänkin ymmärretty uusliberalistisena dystopiana kuin utopiana vasemmiston keskuudessa.

Synteesi: voimme siis todeta, että yhteiskunnalliset ilmiöt, mitkä interwebin ihmeellisessä maailmassa yhdistetään haittakansallismielisten tai fundanemtalistien toimesta uusmarxilaisuuteen, ovatkin itse asiassa enemmän uushegeliläisyyttä tai uusnietzscheläisyyttä.

Mutta miksi tätä sitten ei kutsuta uushegeliäisyydeksi tai uusnietzscheläisyydeksi?

No, tietenkin siksi, että alussa kuvattu teesi syntyi Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa poliittisiin tarkoituksiin osana niin sanottua kulttuurisotaa ja sai saman vuosikymmenen lopulla laajempaa suosiota republikaanien oikeistosiiven keskuudessa. Ei olisi ollut yhtä raflaavaa ja toimivaa retoriikkaa kutsua vaikkapa tasa-arvoista avioliittokäsitystä uushegeliläisyydeksi tai keskustelun yliopistojen turvallisista tiloista juontuvan uusnietzscheläisyydestä.

Marxilla – uudellta tai vanhalla – on edelleen sen verran voimaa, että porvari nukkuu huonosti kuullessaan hänen nimensä, oli siihen syytä tai ei.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän juhanaturpeinen kuva
Juhana Turpeinen

Kulttuurimarxilaisuus on toimiva argumentti vain täysille typeryksille. Ja vastaavia on muitakin, kuten vaikka "fillarikommunisti". Kun liitetään jokin typerysten pelkäämä henkilö tai ryhmä omaa mielipidettä oppositiossa olevan ryhmään, niin se lähtökohtaisesti olematon arvostelukyky katoaa täysin ja väite ostetaan kritiikittä.

Tuo on toki kaksiteräinen miekka. Siellä ääliöitten populaatiossa pääsee helpolla, mutta sitten älyllisten keskustelijoiden piirissä pääsee narrin asemaan. Kuten vaikka Simon Elo kirjoituksillaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Juu vantaalainen kyllä nauraa Elon kyhäelmäviholliskuvalle - fillarikommunisti. Tavalliset ihmiset fillareita ajaa monet myös koska fillarointi on halpaa.
Mutta laittakoon itsensä vaan naurunalaiseksi, ei hetkauta.

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Niinpä. perssut olivat joskus aikoinaan pienen, unohdetun ihmisen puolella. Se pieni, unohdettu ihminen ajaa fillarilla kun muuhun ei varaa ole.

Käyttäjän myyrylainen kuva
Jorma Myyryläinen

Totta, Marx kelpaa asian kuin asian demonisoimiseen, räntäsateista perjantaipullon ennenaikaiseen tyhjenemiseen. Vielä kun keittää mukaan hieman peikotettua putinismia niin on sellainen liemi, ettei siihen joutunut selviä hokematta Jusulan yksirivisiä, pitkään ja hartaudella.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset